“Joskus mietin jollakin hyvin epätodellisella tasolla, että alkaisin hyväksyä elämän näin. Ajaisin aamulla töihin, näyttäisin kulkulupaa vastaanottovirkailijalle, söisin lounasta, palaisin hiljaiseen kotiin, itkisin nähdessäni vieraita lapsia bussissa tai naapurin tytön hiippailemassa taskulamppu kädessään lumisateessa. – En halua. Haluan olla äiti lapselle.”
Anna Pihlajaniemen blogimerkinnöistä syntyi koskettava ja hämmästyttävän rehellinen Adoptiomatka-kirja äidiksi tulemisen pitkästä ja kuoppaisesta tiestä. (Adoptiomatka-kirja Tammi 2011, 240s, ISBN: 978-951-31-6170-5).
Saadessani kirjan postissa ja sitä selaillessani törmäsin ensiksi kauniiseen kansipaperiin, mukavan luettavaan taittoon sekä erittäin taitavasti kirjoitettuun tekstiin. Pidin myös päiväkirjamuodosta, sillä vaikka teksti on paikoin haastavaa luettavaa, ehtii kirjaa lukea lyhyissä pätkissä samalla kun palauttaa esikoistaan kahdettakymmenettäkahdeksatta kertaa sänkyyn kellon lähestyessä jo puoltayötä.
Kirja kertoo koskettavasti, välillä jopa pelottavan avoimesti äidiksi tulemisen tunteista ja tuskasta, asioista joista minä en tiedä yhtään mitään. Se mitä aavistelin matkan varrella aiheesta tietäväni ja oppineeni, oli näköjään vähän. Erittäin vähän. Voinkin suositella tätä kirjaa kaikille niille, jotka haluavat tutustua lapsettomuuteen ja opetella paremmin ymmärtämään esimerkiksi kumppaninsa vanhemmaksi tulemisen, kenties maailman vahvimman halun, aiheuttamaa tunteiden vuoristorataa.
Eräänä päivänä luin kirjaa kuumeisena sängyssä ja kuulin etäisesti keittiöstä kuinka vaimoni yritti selittää kaksivuotiaalle ruokapöydällä lojuneen viivoittimen ja mittanauhan eroa. Minut valtasi tunnekuohu, joka pisti äsken palelleen kehon hikoilemaan ja pakotti heittämään peiton päältä pois. Kirja kaivaa ainakin saman prosessin läpikäyneestä esiin valtavia muistoja ja tunnetiloja.
Olen jo aikaisemmin kiittänyt Annaa, mutta haluan kiittää vielä uudelleen siitä kuinka hän on osannut pukea kauniiksi ja osuviksi sanoiksi noita samoja tunteita ja tilanteita joita itsekin olen adoptioprosessin aikana saanut kokea. Adoptio on totta tosiaan erikoinen ja mutkikas tie vanhemmuuteen. Tosin meidän miesten kannalta adoptioprosessi on kyllä tietyllä tapaa tasa-arvoisempi tapa tulla isäksi. Adoptiossa kun meillä on äidin kanssa samat lähtökohdat lapsen kohdatessamme, äidillä ei tässä ole yhdeksän kuukauden etumatkaa.
Kirjaa lukiessani, itse adoptioprosessin läpikäyneenä huomasin yllättyväni kuinka vähän kirja itseasiassa kertoo itse adoptiosta äitiyden tunteiden käsittelyn lomassa. Aloin mielessäni jo kirjoittamaan arvosteluun että kirjan nimi pitäisi olla Äitiysmatka. Nyt kun kirjan lukemisesta on päässyt vierähtämään jo useampi viikko ja selailin kirjaa taas uudestaan, vedän nuo kirjoittamattomat sanat takaisin. Kirjassa on paljon hyviä vinkkejä adoptiosta, joten kirjaa voi suositella kaikille adoptioprosessissa oleville tai sitä vähän kauempaa seuraaville. On kuitenkin hyvä muistaa että kirja on kirjoittajan adoptiopäiväkirja, jokaisella on omat lähtökohdat ja tavat tuntea asioita ja jokainen adoptioprosessi on kovin erilainen. Ei siis kannata huolestua jos omassa adoptioprosessissa ei koe samoja tunteita ja asioita, tai ainakaan samassa mittakaavassa läpi kun kirjoittaja. En itsekkään kokenut.
En myöskään voinut olla huomaamatta ja ajattelematta kuinka erilaiset omani ja kirjoittajan prosessit kotiselvityksen saamiseen ovat olleet. Kirjasta sai sen käsityksen että hyvin erilaisia asioita sosiaalityöntekijän kanssa oli käsitelty vaikka samassa kaupungissa olemme prosessin käyneet. Kuinkakohan paljon kotiselvityksen tekemisessä on ylipäätään eroja eri hakijoiden kesken? Toisaalta, tuskinpa sillä on mitään väliä mitä yksittäisiä asioita on käyty lävitse, adoption kautta tapaamani sosiaalityöntekijät ovat olleet omassa työssään erittäin ammattitaitoisia ja pääsevät varmasti hyvään lopputulokseen vaikka heillä ei olisi mitään sapluunaa prosessin läpiviemiseksi. (Heidän edustamien organisaatioiden toimintatavoissa olisi kyllä kehitettävää. Joskus tuntuu että mitään sapluunaa ei ole, tai ainakaan siitä ei prosessissa olevalle kerrota.)
Kunpa minullakin olisi antaa lapselleni yhtä kaunis muisto pitkästä odottamisesta kun Kirjoittajalla on lapselleen antaa. Samalla toivon että myös että hän jatkaa toisenkin adoptioprosessin ajan kirjoittamista, ainakin itsestäni tuntuu että tämä toinen adoptioprosessi tulee olemaan kovin erilainen kun ensimmäinen.
Kiitos Tammelle ja Annalle kirjan arvostelukappaleesta!
Recent Comments